Punkista

Photo by Rachel Xiao on Pexels.com

Kirjoitan tästä kun se tuntuu mulle niin suurelta ja tärkeältä asialta, niin kuin mun koko elämän ja ajan läpäisevältä.

Ihmisille ryhmäytyminen on tärkeää. Ja johonkin kuuluminen. Joukkoon kuuluminen.

Musta tuntuu että mun valmiuteni kuulua joukkoon ovat olleet keskivertoa matalammat. Ihan mun taustani takia pelkästään. Mutta en sitä nyt avaa julkiseen tekstiin enempää.

Joukkoon kuulumisen kokemuksen saavuttaminen vaatii myös ehkä sen, että sopivat ihmiset sattuvat kohdalle. Se voi siis olla myös täysin tuurista kiinni. Näin mun viime aikojen havaintojeni perusteella.

Toisaalta se on ehkä myös siitä kiinni, että kuinka paljon jaksaa nähdä vaivaa. Kuinka usein jaksaa käydä paikoissa. Ja kuinka usein jaksaa laittaa itsensä esille.

Silloin kun olin teini, mulle ei tullut edes mieleen, että voisin itse soittaa kitaraa. Vaikka mulla sellainen oli hallussanikin jopa. Poikaystävät olivat niitä jotka soittivat kitaraa. Mulla ei ollut rahaa (esim. välineisiin, tai juurikaan pop-kulttuurin kuluttamiseen), tai rohkeutta, tai kumpaakaan.

25-vuotiaana mun elämäni muuttui tiettyjen tapahtumien johdosta, ja ajauduin takaisin koulutusputkeen. Se oli parhaita asioita mitä mulle on tapahtunut. Mikä vaan koulu kelpasi. Päädyin käänteiden kautta opiskelemaan pintakäsittelyalaa. Rakastin sitä koko sydämestäni. Sitä yksin kellarissa seinien raaputtelua. Ja harmaita seiniä.

Koulussa mun ystäväni olivat kaksi mua nuorempaa (kuitenkin täysi-ikäistä) miespuolista punkkaria. Kävin joskus katsomassa sen toisen bändiä. Satoi lunta eikä Kalasatamassa ollut vielä rakennuksia silloin.

Muhun teki niin suuren vaikutuksen se kaikki. Myöhemmin suomalaisen 82 hardcoren riffit. Ajattelin että voin tehdä mitä vaan. Itse. Että voin soittaa myös kitaraa, ja voin soittaa punk-bändissä. Se oli voimakas kokemus. Ehkä ensimmäinen tuonkaltainen pystyvyyden kokemus. Se on jättänyt muhun pysyvän jäljen. En enää voi tosissani uskoa että en pysty.

Myöhemmin olen havainnoinut, että ihmisillä ei useinkaan ole kovinkaan paikkaansapitävä käsitys siitä, että mitä punk on. Mun mielestäni tämä kappale havainnollistaa, lähes aukottomasti:

Punk siis tarkoittaa mullekin sitä, että teen sitä, mikä on mulle eniten totta. Ja ehkä myös kyseenalaistamista. Muiden asioiden ohella.

Vaikka punkin.. johonkin ajautuminen johtui mun ryhmäytymisen ja joukkoon kuulumisen tarpeestani, ja myös merkityksen kokemisen tarpeestani, en kokenut kuuluvani joukkoon niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa vietin aikaa. Näytin nuoremmalta kuin olin, ja menin sen takia ilmeisesti täydestä, eikä kukaan huomannut mitään, ennen kuin huomasivat. Enkä jaksanut käyttää päihteitä samalla tavalla. Vaikka päihteethän nyt eivät punkiin kuulu mun mielestäni sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan.

Mun kokemukseni oli se, että olin liian vakava ja harmaa. Liian vakava ja harmaa mihin? Onko olemassa joku sellainen raja, jota ei saa ylittää noiden ominaisuuksien suhteen?

Kaikki se tuntui kuitenkin kokonaan mun omalta jutultani. Siksi koska se kokemus oli mun, ja niin selkeä ja voimakas. Sellainen, joka määritti mut. Sen takia sillä ei ollut niin väliä, että mitä mun ympärilläni tapahtui.

Likaisuus ja lika, harmaa, seinien hiominen ja tasottaminen, vegaanius, kuluttamisesta kieltäytyminen, tummasävyinen estetiikka, selkeys, tasaisuus, pätsit, se että voin tehdä kaiken itse, että voin samaan aikaan olla neuroottinen terveyden suhteen, ja voin hymyillä ja rakastaa. Ei tarvitse dokata. Ei tarvitse mitään. Niin kuin ei elämässä muutenkaan, voit olla niin kuin olet, ja voit olla oma versiosi siitä asiasta mitä teet.

Joku olisi voinut kertoa mulle nämä asiat kun olin nuorempi. Mutta ehkä en olisi ollut kykenevä vastaanottamaan.

Kaikki alakulttuuriasiat olivat tätä ennen alkaneet musta vaikuttaa tosi tympeiltä. Ha. Luulin että olin jo siinä vaiheessa, että musta tulee.. jotain muuta. Mutta ehkä nämäkin asiat tapahtuvat sykleissä. Ja joku sama asia palaa sun eteesi aina uudestaan.

Nyt olen jo sen verran vanha, että musta tuntuu, että mun ei tarvitse enää yrittää olla aikuinen. Ei tarvitse enää kasvattaa hiusten omaa väriä. (En ota kantaa siihen, että tarkoittaako tämän asian tekeminen universaalisti aikuisuutta. Luulin aiemmin että itselleni se tarkoittaa.)

Niin mitä toivon siis tämän tekstin kautta saavani aikaan: Että joukkoon kuulumisen haluamisen inhimillisyys tunnustettaisiin. Ja että ne ketkä eivät kuulu joukkoon saisivat niitä mahdollisuuksia loputtomasti lisää. Tai osaisivat etsiä niitä. Tai osaisivat kaivata niitä.

Että olisi enemmän myös yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tapoja ryhmäytyä. Tai että joku yksinäinen, joka miettii, että voiko se pukea jonkun alakulttuuritunnuksen päälleen, vaikka sen ja tämän, voi lukea tästä, että kyllä voit. Voit tehdä ihan mitä vaan. Se kaikki on sun, kun otat vaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: